“Huh”, kuului olohuoneen sohvalta. “Ei hemmetti. Huh huh”. Oikeasti oli kulunut yhteensä vain noin nelisen tuntia, mutta Insiden jälkeen tuntuu, kuin olisi katsonut kokonaisen, tiivistunnelmaisen, aivot raksuttamaan saaneen scifi-kauhu-sarjan yhdeltä istumalta. Pelin taustalla ovat erinomaisen tunnelmallisen Limbo-pelin tekijät ja nyt touhu on viety melkein joka osa-alueella toiseen potenssiin.


Alkuvuoden vahvan pulmapelielämyksen The Witnessin tavoin Inside asettaa ensimmäisen mysteerin jo nimessään - ollaanko tässä nyt jonkin sisällä, mitä sisemmältä löytyy, mitä tunteita ihmisen sisällä onkaan? Kuten Limbossa, Insidessakin ohjataan pientä poikalasta, joka etenee vasemmalta oikealle valojen ja varjojen maailmassa, jossa pienikin värin kajo tuo tunteen toivosta. Synkkyyden, alakulon ja alati läsnä olevan uhan tunne on kuitenkin vielä painajaismaisempi. Pakeneeko lapsi, vai onko hän matkalla kohti jotakin?




Inside vetää pelaajansa hienovaraisesti, aivopoimu kerrallaan mukaan yhä syvemmälle ja syvemmälle mysteeriin tarjoten pulmia, joiden paras ratkaisu on yleensä miettiä, mitä itse tekisi, jos olisi samassa tilanteessa. Samalla tekijät heittelevät sivumennen soppaan muutaman hetken ajaksi pelimekaniikkoja, joista jotkut vähemmän kunnianhimoiset pelistudiot rakentaisivat ylpeinä kokonaisia pelejä. Taaskaan Playdead ei kainostele kuolinanimaatioiden kanssa ja kun päähahmo kouristelee hukkuessaan tai joutuu koirien repimäksi, väkisinkin sitä tuntee piston sydämessään. Irvistyksen jälkeen pääsee kuitenkin heti yrittämään uudelleen.


Limbo oli käytännössä lähes tiukan kaksivärisen silhuettimainen, mutta Insiden pelimoottorissa mukaan on otettu kaikki harmaan sävyt, kaikki valon ja varjon erot sekä niiden synnyttämät efektit. Lopputulos on visuaalinen ilme, joka on jälleen varmasti tunnistettava, mutta jonka jokaisen ruutukuvan huolisin vaikkapa taustakuvaksi tietokoneelleni. Kuvaruutukaappausnappi kävikin ylikierroksilla koko pelaamiseni ajan, mutta tähän arvosteluun liitin niistä vain osan, jotta kaikki synkät maisemat eivät peliä pelaamattomille spoilautuisi. Äänimaailma tukee sekä tarinaa että maisemia omalla askeettisuudellaan ja tiivistää välillä tunnelmaa hillityn laskelmoidusti.




Viimeisen puolen tunnin ajaksi Inside heittää vielä uuden vaihteen päälle ja sanat “kiehtovan ällöttävän jännittävä” tulevat mieleen. Sen hengenheimolainen The Witness sortui paikoitellen pulmiensa ohella ylilyötyyn tekotaiteellisuuteen, mutta Inside on oikeasti sykähdyttävä taideteos ja elämys. Limbon tavoin peli jää pelaamisen jälkeen vielä pitkään ajatuksiin... Mitä sitä oikein tulikaan nähtyä - ja mitä se kaikki oikein lopulta merkitsi?